Punainen teksti: Tärkeää!

Osa 5 : Tears in the rain

Kosketin ikkunaa varovasti,  sehän saattoi vaikka hajota kosketuksestani. Kaikki hajoaa, en ikinä pääsis siitä irti. Iskä, äiti, molemmat, mulla oli sentää Elisa vielä, ja Santi, Santi, ihana espanjalainen mies, ruskeat silmät ja ruskeat pörröset hiukset, miten se hemmetin lehmä saatto kokoajan toistaa:"Eiks Santi ookki söpö?" Juu khyl, hän on oikein seksikäs. Tänään taas sama juttu.
- Jutta, sinähän voisit vaikka mennä lenkille, ettet vain lihoisi, Elisa sanoo Santin kainalosta kiherrellen.
Hemmetti oon niin kyllästynyt! Sitten kun tuun kotiin niin siellä ne on, Elisan huoneessa, olisin ehkä voinu sanoo vielä vuosi sitten että seinät ovat ohuet ja mä otan vaikutteita. Menis ihmeessä naimisiin semmonen tosi sulonen pari, mut parempi täällä ku sielä Koskeloiden armoilla, vaikkakin...



Sitten eräänä päivänä ovikello soi, ite olin huoneessani, kirjotin päiväkirjaa, mun ainoo ystävä joka kuunteli ees joka hemmetin sanan. Kuulin jotenki tutun äänen ja Elisan äänen pian, laskin kynän hetkeks kirjan päälle ja kuuntelin niit vaimeita ääniä, jotka kuulu seinän läpi.
- Hei, olen Koskelan Minna, eli siis tässä oli semmoinen katoamistapaus seitsemän vuotta sitten, ja olemme saaneetkin selville, että olisit tämän lapsen, Jutta Kumpulako se oli, niin, olisit tämän kadonneen lapsen sisko?, se muija sano, heti kun se oli sanonu ton, mussa kihisi niin hemmetin luja viha, enkä voinu pidätellä sitä.
- Painu sinä lehmä sinne mistä oot tullukki, minä ketään Minnoja tunne, no, menetkös?, Elisa kihisi. Siinä vaiheessa juoksin eteiseen katoin sitä Koskelan ämmää suoraan silmiin, pidin kädet nyrkissä ja huusin.
- Kuulitko? Lähe vetään ämmä, lähe helvettii siitä, sun apuas ei täällä kaivata senki lehmä! Mitäs sille miehelles kuuluu, sille sialle?,  huusin, enkä yhtään pelänny huutaa tai epäröiny, koko seittemän vuotta mä olin suunnitellu mitä sille sanoisin jos sen vielä tapaisin, tositilanteessa kuitenki pärjättiin ilman hirttonaruja ja pyssyjä.
- Jutta, en voinut mitään, olet niin suloinen tyttö, lässytin.
Sen ämmän poskelle tirahti kyynel, mut en sääliny sitä. Se juoksi autolleen ja katsoi mua ennen kun meni sisään autoon.
- Mikko on kuollut, jos yhtään kiinnostaa! Teki itsemurhan, ensin vaihto alaa, mutta sitten löyty hirttäytyneenä omenapuusta, ootko nyt ilonen?, se huus mulle takasin ja purskahti itkuun. Korkokengän korko kopsahti ja tippu maahan, mutta se astu silti autoon ja auto lähti käyntiin. Juoksin hakeen sen korkokengän koron ja heitin perään, se rikko kauniisti sen ämmän auton takalasin.
- Ootko nyt ilonen?, se huus vielä.

Kun näin et se auto ei enää ollu näköpiirissä, laitoin käden silmille ja juoksin omaan huoneeseeni. Lukitsin oven ja istuin sängylle itkemään, jälleen, aina itkemään. Elisa koputti pian mun ovee, kun se ei jaksanu enää koputtaa, se rupes pulputtamaan.
- Jutta, Jutta hei! Avaa ovi, mä en oikeesti tiennyt että sulla on joku ongelma ton kanssa, mä vaan näin sut tiellä sillon, ja otin ylös, mä tiesin, mä tiesin että isä ei vois hoitaa sua! Mä tiesin, mun ei ois pitäny jättää sua yksin sen sian kanssa!, Elisa huusi.
- Painu lehmä helvettiin, mä en halua puhua sun kanssas! Ihan pienenä vinkkinä vaan, et seinätkin on ohuet, ja mä otan vaikutteita, ja oisit sit jääny, etkä lähteny, tää koko hemmetin juttu on sun syytäs! huusin sille takasin, tuli ainakin kerralla sanottua.
- No kyl määki haluun oman elämän, mul on Santi, kauhee pikku-ämmä sääki, ei sua vois yhtään vähempää kiinnostaa muiden asiat! Sä oot vaan koko maailman keskipiste! Ja ai niin, millon se isä tulee hakeen sut, sähän sanoit et se tulee hakeen sut ku on käyny Alkossa. Mä oon sua seittemän vuotta hoitanu, sulla on huone ja sä saat ruokaa, et parempi sun ois vaan pitää suus kii, onkos daddy sammunu puskaan ku noin kauan kestää?, Elisa huus.
- No ei, jos sä et pitäis ittees koko maailman napana, nii oisit ehkä kysyny iha pikkasen aiemmin! Mua ei tod kiinnosta sun mielipitees mun isästäni, se kyllä osas hoitaa mua, vähän joi viinaa, mut eihän se mitään, ei se mitään. Suahan se ei kiinnosta, että iskä kuoli jo seittemän vuotta sitten, ei se mitään! Ja kun kerta kysyit, missä isä on, nii se on siinä pussissa, semmotteessa mustassa muovipussissa! Mut eihän se ny sua kiinnosta!, vastasin sille.


Hetkessä tuli hiljaisuus. Meni sillä jauhot suuhun tai sitten kissa vei kielen, ku ei enää puhunu.
Pienen hetken päästä oven takaa kuulu niiskaus ja hengenveto.
- Sori, mun ei olis pitäny huutaa sulle... , Elisa henkäs.
- Juu eipä tässä mitään. Mitään ei ole tapahtunut, kukaan ei ole tehnyt mitään, kaikki on aivan vallan hyvin! sanoin sarkastisesti takasin.
- Sä et oikeesti sais tehä tolleen, sä vaan huudat ihmisille, jotka yrittää pelkästeen auttaa sua, etkö sä osaa olla yhtään kiitollinen? Se Minnakin, mä niin säälin sitä..., se vastas.
- Joo just, niin varmaan. Sekin on ihan vallan ihana ihminen, sä olet ihan h-u-l-l-u! Mutta se ny onki huomattu jo aikasemminki, vastasin.
- No niin justiinsa, aattele ny sen miestäki. Kaikki ihmiset on sulle niin hemmetin vaikeita. Mut ei riidellä enää, jookos Jutta-kulta?, Elisa sano, viimesen sanan oikein imelästi.
- Niin just, tolleen sä sovit aina kaiken. Jookos Jutta-kulta? Se tekee mun elämän siis niin paljon helpommaks, ei oo enää mitään ongelmia, kiitoos Elisa, sanoin, sarkasmia elämään, niinhän se kuuluukin olla. Mä en enää niin sitten yhtään kestäny mun äitihahmoani, Elisaa, se muistutti mua joka päivä iskästä, samanväriset silmät, kasvonpiirteet ja todella vaalea iho. Mua ei huvittanu enää.
 

Yöllä tungin päiväkirjani reppuun, otin kotiavaimet, bussikortin ja rahani. Kännykkää en ottanu, kukaan ei mua kaipais, ja jos joku kaipais niin mä en sitä.