Punainen teksti: Tärkeää!
Vihreä teksti: "Spoilia" seuraavaan jaksoon tätä tekstiä ei kuitenkaan esiinny jaksossa, vaan minun loppumietteessäni...
OSA SISÄLTÄÄ KIROSANOJA
Osa 3
Puhelimesta kuulu miesääni, pelästyin, se ei sit ollukkaa Elisa.
-"Hei... Olen lääkäri Koskela... Sinä olet sitten vissiin... Jutta, niin tuota, isäsi haluaisi kovasti, että tulisit käymään, niin, isäsi haluaa että tulet käymään täällä."
-"Juu, minä tulen..." Mä sanoin sille hiljaa, suljin luurin ja lähin pihalle, kävelin taas sinne sairaalaan, faijan huone oli mun entisen huoneen vieres, mä huokasin, ja astuin sisään, näin sit siinä ovel hoitajan, joka otti mua kädest ja ohjas mut pihalle siitä huoneesta.
Sen poskelle vierähti kyynel, se silitti mun poskee, ja sano.
-"Isäsi on nyt, vähän kriittisessä tilassa. Tapaaminen ei oikein taidakaan onnistua. Mutta, mutta jos odottaisit tässä käytävällä, luulen että hän selviää, yritämme parhaamme." lääkäri Koskela sano mulle, sillä hetkellä mun sydän jätti yhen lyönnin välist.
-"Mitä, mitä mun isälle on tapahtunu?" sanoin ja katoin lääkäriä suoraan silmiin.
-"Tuota, hän... Yritti itsemurhaa" lääkäri sanoi, ja nielaisi, se laitto kätensä mun olkapäälle, ja lähti takas faijan huoneeseen.
Hengähdin, ja päätin, et faija ei lähtis mun luota.
Istahdin tuolille, puristin käteni nyrkkiin, ja kuiskasin:
-"Isä, mä en rakasta sua, mä en rakasta sua, mä en voi sille mitään, mut mä en vaan voi." nyyhkäisin, ja menin faijan huoneen ovelle, ja kuulin outoja, surisevia ääniä, ne jäi mun mieleen, ne toistu mun päässä, kunnes ne loppu, ovi avautu, ja Koskela astu ulos, näin sen hymyilen ja levittelevän käsiään, arvasin jo, mitä siel oli tapahtunu.
-"Jutta, isäsi selvisi, me teimme parhaamme, ja hän selvisi!" Koskela sano ja halas mua.
Katoin lääkärin olan yli, ja näin faijan, joka nukku. Irtauduin lääkärin halauksesta, ja lähin kävelee faijan huoneesee.
-"Jutta, isäsi on lepäämässä, ei hän välttämättä halua että häntä nyt häiritään" Koskela sanoi.
-"No mitä hittoa se sitte teki mun vieres sillon ku olin tääl?" vastasin iha suoraan.
Lääkäri näytti ihmettelevän rankkoja sanoja pikkutytöltä, mut mä olin iha tosissaa hermostunu, ja piti nähä faija. Kävelin faijan vieree ja otin sitä kädest kiinni, mut huomasin, kui sen käsi oli kuolemanviilee, sil ei ainakaa kuumetta ollu, koko ukko oli kalmankylmä, eikä sen päätäkää voinu elämänväriseks sanoo.
Hätäännyin ja vilkasin sydänkäyrää, piippas viivaa. Koskela katto ovelta suruissaan mua ja sitä, kun ravistelin konetta, joka näytti faijan sydänkäyrää.
-"Sä valehtelit mulle! Mun isä, ei oo elossa, miks helvetissä?" huusin, Koskelalle.
-"Kuules, Jutta, asia on niin et..." Koskela yritti änkyttää.
-"Sä valehtelit mulle! Miks hitossa, sä valehtelit mulle? MIKS?" huusin vielä sille.
-"Jutta, en voinut mitään, olet niin suloinen tyttö." lääkäri kerto.
-"Ai pitäskö ny olla onnelline? Siit, et mä oon niin sulonen, et mulle ei voi puhuu totta!" huusin.
-"Ei, ei sinun siitä onnellinen pidä olla..." Koskela änkytti, mut sit mult kärähti pinna, ja mä juoksin pihalle, kolmas kyynel... Kolmas kyynel siitä kun näin ekaa kertaa faijan juovan ittensä känniin.
Jos oisin jääny, oisin nähny, ja kuullu, kun Koskela menee vastaanottotiskille, jättää lääkärin kaapunsa ja sanoo:"Vaihdan alaa"
Juoksin kotii, hengähdin sohvalla, mut sit joku mursi meidän oven, tai mun oven. Tulija oli pollari, se otti mua kädestä kiinni sanomatta yhtää mitää. Se vei mut autoon, ja lähti liikkeelle.
-"Eipäs säntäillä ympäri kylää, tyttöseni. Nyt sinut viedään Lampelan orpokotiin, siellä sinä voit tutustua uusiin ihmisiin, ja ehkä joku ystävällinen perhe voi hakeakin sinut sieltä." poliisi puhu. Mulkasin sitä pahasti ja ootin, sinne hiton orpokotiin oli iha hirvee matka, sai ainaki istuu, lopult päästii perille, ja mä näin valkosen ison laitoksen, näytti vähä sairaalalta, mä astuin sisään pollarin kaa ovesta.
-"Hei, olen Minna Koskela, tämän laitoksen johtaja, tulet viihtymään täällä niin kauan kunnes joku hakee sinut" Minna sano.
-"Niitä vitun Koskeloita on näköjää joka paikassa..."mumisin.
-"Kuules tyttö, kirosanoista saa täällä arestia ja tiskausvuoron, haluatko sellaisen?" sanoi Minna.
-"En rouva..." mä mumisin ja mulkoilin poliisille.
Johtaja otti mua olkapäästä ja talutti mut isoon huoneesee, jos oli monta sänkyä, monta varattua, ja monta tyhjää.
-"Tämä on sinun ikäistesi tyttöjen huone, kaikki ovat nyt koululla, mutta sinä voit odottaa heitä täällä. Kaapissa on petivaatteita, ja jos kaipaat jotain erityistä niin tule vain pyytämään." Minna lisäs.
Mä istuin siihen yhelle sängylle, aattelin vähän, hain petivaatteet, petasin sängyn. Sit mä menin peiton alle ja nojasin tyynyyn. "Liian valkosta" mä ajattelin. Sit mun päässä välähti kaikki ne muistot. Mä en pystyis elään ilman faijaa. Sit mä itkin, sit, mä itkin itteni uneen. Unes mä näin onnen maan. Mä halasin Elisaa. Se vei mut faijan luo, ja me oltiin yhessä taas. Me käveltiin meidän taloon sisälle, ja näin äidin, äidillä oli mansikkaesiliina päällä ja se oli leiponu omenapiirakkaa.
Sit mä kuulin kellojen soivan, ihan ku koulun kellot.
Sit kuulu melua, ihmisten, lapsien ja nuorten ääniä, kaikki oli tulleet takasin. Nousin istumaan ja pengoin takin-ja housuntaskujani. Mä löysin mun housujen vasemmasta taskusta käsintehdyn korun, siinä oli pieni metallilaatta, johon oli kaiverrettu sydän. Toisella puolella luki:"Aino". Aino oli mun äidin nimi, faijan vaimo, kuoli kun synnytti mua.
Faija oli antanu mulle sen korun kun olin kaheksanvuotias. Me oltiin puistossa, käveltiin pellon poikki kotiin, ja sit faija anto sen mulle, se sano, et se rakaistais mua aina.
Nyt puristin laattaa ja painoin sen otsaani vasten. Painoin kasvoni kättäni vasten, sit mä itkin, aloin itkeä rajusti. Mä itkin siinä, kuin oottaen, et faija olis tullu ja hakenu mut pois täältä. Pois täältä valkosesta, karmeesta paikasta, jos mul ei ollu ketään, ei ketään ketä mä oisin voinu halata ja rakastaa.
Nostin pääni pikkuhiljaa ylös, lipasin kielläni yhen kyyneleen mun poskelta, se oli suolainen. Sit mä tunsin hipasun mun päälaella. Se oli se sama nainen, joka oli opastanu mut tänne, joku saamarin Koskela, oisin varmaa käskeny sen vaihtaan sukunimee, jos oisin viittiny, saamarin nainen muistutti mua vaa enemmä faijan kuolemasta, eikä se kyllä yhtään auttanu.
-"Tyttöseni, mitä itket?" se nainen kysy.
Sit mul kypsy hermo, nousin seisomaan, menin ikkunan luo, koitin vääntää kahvaa ja vedin sitä hetken, mut sit lyyhistyin maahan, ja rupesin itkeen, se oli naurun, ja itkun saamarin kova sekotus.
-"Mä en rakasta sua! Mä EN Rakasta sua!" mä huusin.
-"Kuulikko?"
-"Mä en rakasta sua!"
When you close your eyes
Know I'll be thinking about you
While my mistress she calls me
To stand in her spotlight again
Tonite I won't be alone
But you know that don't
Mean I'm not lonely I've got nothing to prove
For it's you that I'd die to defend
Ja kommentti olisi TODELLA toivottavaa, kiitos :D Tässä osassa ei hirveästi uusia hahmoja nähty, ja tämä oli muutenkin todella lyhyt, ensi jaksosta tulee pidempi, ja ehkä saatte jopa nähdä Jutan elämää teininä, ehkä.
-"Hei, olen Minna Koskela, tämän laitoksen johtaja, tulet viihtymään täällä niin kauan kunnes joku hakee sinut" Minna sano.
-"Niitä vitun Koskeloita on näköjää joka paikassa..."mumisin.
-"Kuules tyttö, kirosanoista saa täällä arestia ja tiskausvuoron, haluatko sellaisen?" sanoi Minna.
-"En rouva..." mä mumisin ja mulkoilin poliisille.
Johtaja otti mua olkapäästä ja talutti mut isoon huoneesee, jos oli monta sänkyä, monta varattua, ja monta tyhjää.
-"Tämä on sinun ikäistesi tyttöjen huone, kaikki ovat nyt koululla, mutta sinä voit odottaa heitä täällä. Kaapissa on petivaatteita, ja jos kaipaat jotain erityistä niin tule vain pyytämään." Minna lisäs.
Mä istuin siihen yhelle sängylle, aattelin vähän, hain petivaatteet, petasin sängyn. Sit mä menin peiton alle ja nojasin tyynyyn. "Liian valkosta" mä ajattelin. Sit mun päässä välähti kaikki ne muistot. Mä en pystyis elään ilman faijaa. Sit mä itkin, sit, mä itkin itteni uneen. Unes mä näin onnen maan. Mä halasin Elisaa. Se vei mut faijan luo, ja me oltiin yhessä taas. Me käveltiin meidän taloon sisälle, ja näin äidin, äidillä oli mansikkaesiliina päällä ja se oli leiponu omenapiirakkaa.
Sit mä kuulin kellojen soivan, ihan ku koulun kellot.
Sit kuulu melua, ihmisten, lapsien ja nuorten ääniä, kaikki oli tulleet takasin. Nousin istumaan ja pengoin takin-ja housuntaskujani. Mä löysin mun housujen vasemmasta taskusta käsintehdyn korun, siinä oli pieni metallilaatta, johon oli kaiverrettu sydän. Toisella puolella luki:"Aino". Aino oli mun äidin nimi, faijan vaimo, kuoli kun synnytti mua.
Faija oli antanu mulle sen korun kun olin kaheksanvuotias. Me oltiin puistossa, käveltiin pellon poikki kotiin, ja sit faija anto sen mulle, se sano, et se rakaistais mua aina.
Nyt puristin laattaa ja painoin sen otsaani vasten. Painoin kasvoni kättäni vasten, sit mä itkin, aloin itkeä rajusti. Mä itkin siinä, kuin oottaen, et faija olis tullu ja hakenu mut pois täältä. Pois täältä valkosesta, karmeesta paikasta, jos mul ei ollu ketään, ei ketään ketä mä oisin voinu halata ja rakastaa.
Nostin pääni pikkuhiljaa ylös, lipasin kielläni yhen kyyneleen mun poskelta, se oli suolainen. Sit mä tunsin hipasun mun päälaella. Se oli se sama nainen, joka oli opastanu mut tänne, joku saamarin Koskela, oisin varmaa käskeny sen vaihtaan sukunimee, jos oisin viittiny, saamarin nainen muistutti mua vaa enemmä faijan kuolemasta, eikä se kyllä yhtään auttanu.
-"Tyttöseni, mitä itket?" se nainen kysy.
Sit mul kypsy hermo, nousin seisomaan, menin ikkunan luo, koitin vääntää kahvaa ja vedin sitä hetken, mut sit lyyhistyin maahan, ja rupesin itkeen, se oli naurun, ja itkun saamarin kova sekotus.
-"Mä en rakasta sua! Mä EN Rakasta sua!" mä huusin.
-"Kuulikko?"
-"Mä en rakasta sua!"
When you close your eyes
Know I'll be thinking about you
While my mistress she calls me
To stand in her spotlight again
Tonite I won't be alone
But you know that don't
Mean I'm not lonely I've got nothing to prove
For it's you that I'd die to defend
Ja kommentti olisi TODELLA toivottavaa, kiitos :D Tässä osassa ei hirveästi uusia hahmoja nähty, ja tämä oli muutenkin todella lyhyt, ensi jaksosta tulee pidempi, ja ehkä saatte jopa nähdä Jutan elämää teininä, ehkä.
Kommentit