JUTAN STORY OSA 4 – SNOWFLAKES

Heräsin taas valkoiseen paikkaan, koitin ojentaa mun kättä, mut se ei liikkunu, ihan ku se ois sidottu mun muuhun kehoon kiinni. Riuhdoin molempia käsiäni, ne vaan oli. Ei lähteny vaikka kuinka reuhdoin. Sit, avasin silmät ja näin, mun kädet oli oikeesti sidottu mun kehoon, mä olin pakkopaidassa. Huoneessa ei ollu ketään, mun järki juoksi, ja reuhdoin paitaa kaikin voimin, pöydänkulma oli terävä, hankasin nauhaa siihen.

Mun kädet tuntu yhtäkkiä leijuvan ilmassa, ne oli vapaat. Juoksin ikkunan luo, kiipesin siitä ulos ja tipuin ruusupuskaan.

Läheiseen metsään kävi mun tie. Siellä oli mun paikka. Juoksin sinne ja näin kun vartijat meni ikkunan luo, ja ihmetteli ikkunan aukioloa. Istahdin puskaan.

-"Mitä mun mielessä oikeen liikku? Miks mä tulin tänne?" mun mieles kaiku, mä en todellakaan tienny, miks olin juossu mettään, en oikeestaan älynny mitään mitä tein, yhtäkkiä olin vaan metässä. Mitä mä tein? En mä voinu karata mettään, mulla ei ollu mitää sukua kenen luo mennä, mähän kuolisin tänne suden tai jonku muun saamarin ötökän suuhun.

Juoksin takasin orpolan ovelle, jossa oli vahtimassa taas se Koskela.

-"Pääsenksmää sisään?" kysyin siltä muijalta, joka katto mua vähän vinoon, miten mä olin päässy ulos?

-"Et. Tyttö-kulta, sinä tarvitset suruterapiaa, tai ennemmin psyykkistä hoitoa, ehkä vähän fyysistäkin." se muija, Koskela, jokska sen keksin, sano.

Mun hermo palo lopullisesti, ja nipistin naista käsivarresta pitkillä kynsilläni. Oli naurettavan näköstä nähä iso nainen vääntelehtivän kivusta mun silmien eessä.

-"Ai mitä mä tarviin?" mä sanoin, mut Koskela ei enää vastannu. Lähin äkkiä pakoon maanteitä pitkin, juoksin niinkuin hullu vapauteen, mut sitä mä ehkä olinki, juoksin siis kuin oma itteni vapauteen. Kesken matkan kuitenkin puhkesin itkuun. Kukaan ei hoitais mua enää, mä olin orpo. Mun oli kestäny aika kauan älytä sellanen asia, mut älysin kuitenki lopulta.

Autot tuntui liitelevän ohi, tuntui siltä, että ihan just, ihan kohta se vamma-pää tulis hakeen mut täältä, veis johonki sähkötuoliin ja kantais sitten puunjuurelle ja laittais kukkakimpun sieraimiin. Aika tuntui ikuisuudelta, autojen valot valaisi mun selän kerta toisensa jälkeen, kunnes älysin, ettei ne mua siellä valkoisessa paikassa kaipaa. Seisahdin pystyyn ja huojuin vähän aikaa. Joku älynväläys oli valaissut mun naamani kirkkaalla lampulla, mutta huomasin, kuinka tumma varjo liukui mua kohti äänettömästi autojen hurinan ohella. Pian se varjo oli niin lähellä, että mun oli pakko avata silmäni, ja näin kalpeat kasvot, joiden poskilla valui kyynelet. Näillä kasvoilla oli pitkät punaiset hiukset, ja vihreät silmät. Ja ne silmät katsoi mua niin läpitunkevasti, ettei tuntunut olevan mitään rajaa, mitä ne silmät ei olis voinut tutkailla.

Niillä kasvoilla oli myös kädet, ja ne kädet kietoutui mun ympärille ja rutisti lujaa. Mulla ei ollut vieläkään edes mitään aavistusta, kenen ne kasvot ja kädet oli. Se ihminen vei mut sen autoon, ja astui etupenkille ja käynnisti koko auton.

-"Jutta. Mun ei olis koskaan pitäny lähteä sun luotas." sanoi se nainen, se imi ylähuultaan ja nyt sen silmät vettyivät ja kyynelet valuivat vuolaasti poskilla. "Ei koskaan..."

Sitten mä älysin kenen naama ja kädet se oli. Se oli Elisa! Olin tikahtua iloon, kun näin kuka mua vei autollaan.

-"Elisa?" kuiskasin hiljaa, ja Elisa nyökkäsi päätään.

-"Nyt mä vien sut kotiin." Elisa sanoi, ja sen ääni muuttui vähemmän väriseväksi.

En yhtään tienny, kuinka kauan se matka kesti, koska nukahdin matkalla monta kertaa, ja näin unia viime päivistä. Karmivista päivistä. En olisi halunnut nähdä unia niistä, mutta oli vain pakko, en herännyt vaikka kuinka yritin, mutta unien loppuratkaisu oli sama joka kerta:"Elisa haki minut tieltä", en osannu ees sanoa, oliko todellisuus unta, mutta siltä se tuntui, kaikki oli niin yllättävästi ratkaistu...

SEITSEMÄN VUODEN PÄÄSTÄ...

ensi kerralla ;)

Vähän utumaisiahan, ja epäselviä kuvat olivat, mutta se oli tarkoituskin koko jaksossa.